Elämä on karu, sillä ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Näin ystävänpäivänä olen menettänyt suvustani tärkeän henkilön. Nuoruudessani vietimme runsaasti aikaa yhdessä, vaikka viimeiset 10 vuotta näimmekin hieman harvemmin. Kaikki tyynni, menetetty henkilö on ollut tärkeä koko suvullemme, johtanut meitä eteenpäin ja antanut meille kaikille esimerkin siitä, miten suomalainen taistelee, jaksaa ja tekee töitä.
Tämä henkilö on isoisäni. Tuo rakas pappani, joka jo talvisodassa ja jatkosodassa taisteli, jätti tämän karun maailman ystävänpäivänä. Tänä vuonna ystävänpäivä onkin surun juhlaa, eikä suinkaan ilon ja ystävyyden julistamista. Tänään suremme, huomenna suremme ja vielä ensi kuussakin suremme. Toivottavasti tämä suru on kuitenkin ohimenevä vaihe – ja jossain vaiheessa tajuamme, että elämä jatkuu vahvasti eteenpäin.
Toki olimme jo ymmärtäneet, että korkean iän myötä elämän laatukin alkaa pikkuhiljaa rappeutua. Rauhassa isoisäni eleli viimeiset vuodet. Hieman jo tähän maailman menoon ehkä jopa kyllästyneenä. Kun päivä toisensa jälkeen oli samanlainen kuin edellinen, oli varmasti viimeisten vuosien rauhallisuus jo rasittavaa. Tästä huolimatta, pappa jaksoi hymyillä, kun hänen luonaan vierailtiin. Huumoria jatkui aivan viimeisiin päiviin asti.
Ilmeisesti nyt oli se hetki, kun oli hänen aikansa nousta Jumalan taivaalliseen valtakuntaan. Oli hänen aikansa lähteä paremmille laidunmaille. Toivon syvästi, että hän on saanut rauhan ja on nyt paremmassa paikassa.
Amen.